Buy vinyl + digital album from IKUISUUS

Matti Karjalainen & Unto Laine

Elektro-akustis-avantgardistinen duo, 1973

 

Miten kaikki alkoi ja mitä kaikkea ihmeellistä siitä seurasikaan…

 

Elokuinen viikonloppu Tampereella Pyynikin tuntumassa, joka muutti kaiken

 

Elokuun loppupuolella 1973 kaksi innokasta, musiikkia harrastavaa, 26- ja 27-vuotiasta diplomi-insinööriä linnoittautuivat Tampereen teknillisen korkeakoulun Pyynikillä olleeseen elektroniikan laitoksen laboratorioon yhdeksi viikonlopuksi. He toivat mukanaan kaksi kelanauhuria ja mikrofoneja, sekä joukon soittimia, akustisen kitaran, sähkökitaran, bongorummut, nokkahuilun ja huuliharpun. Eväinä heillä oli juustonpala, makkaraa, patonkia, ruisleipää, jokunen pullo punaviiniä sekä valtaisa määrä intoa ja päättäväisyyttä: Tänä viikonloppuna katsotaan, mitä käytettävissä olevista laitteista ja paikalla rakennetusta elektroniikasta irtoaa. Nyt annetaan palaa ja ihmetellään sitten myöhemmin, syntyikö mitään kelvollista tai kiintoisaa. Pidetään hauskaa!

 

 

Molemmat harrastivat musiikkia ja elektroniikkaa jo lukiovuosinaan

 

Kaverukset olivat tutustuneet jo opintojensa yhteydessä. Unski oli toiminut ylioppilaskunnan hallituksessa ja hoitanut kulttuuriasioita.  Matti toimi elektroniikan laitoksella assistenttina ja oli rakentanut niin itselleen kuin ylioppilaskunnallekin äänentoistolaitteita. He olivat yhdessä muutaman muun ystävänsä kanssa tehneet jo ääniraidankin teekkarien vappufilmiin. Ääniraidasta tuli niin radikaali ja avantgardistinen, että uudet teekkaripolvet päättivät äänittää sen päälle jotain sovinnaisempaa. Kaverusten kehittelemä uusrahvaanomainen avantgardismi ei siis löytänyt ymmärtäjiä ainakaan heitä seuranneissa teekkaripolvissa.

 

Molemmat olivat harrastaneet musiikkia jo pitkään. Matti sai lukiovuosinaan ensimmäisen akustisen kitaran ja aloitti bluesin opiskelun (Hankasalmi, 60-luku). Hän myös aktiivisesti seurasi musiikkielämää laajalla sektorilla, tilasi ja seurasi alan lehtiä sekä osti vinyylilevyjä bluesista aina progressiiviseen rockiin ja jazziin saakka. Uusi, kokeellinen musiikki kiinnosti häntä aina. ”Matilla oli laaja musiikkimaku, jota kuvaavat hyvin mm. seuraavat muusikot, joiden töitä löytyi Matin kokoelmista: Frank Zappa, Captain Beefheart, Warhorse, Nucleus, Chase, Moondog, Moody Blues, Ilpo Saastamoinen ja Doctor Strangely Strange”, muistelee Pekka Ruotsalainen, Matin ja Unskin pitkäaikainen työtoveri.

 

Unton lapsuudenkodissa Ilmajoella kaikki musisoivat.  Isä soitti viulua ja harrasti viulujen rakentamista. Unton kaksi vanhempaa veljeä soittivat trumpettia ja klarinettia, äiti ja siskot harrastivat laulua. Veljekset veivät Unton mukanaan torvisoittokunnan harjoituksiin, kun hän oli vasta kahdeksanvuotias. Es-klarinetti lyötiin käteen ja sitä hän porukan kuopuksena vingutteli parisen vuotta soittotaitoisempien mukana. Noin kymmenvuotiaana hän meni kanttoriurkurin oppiin ja nousi Ilmajoella parina vuonna kansakoulujen urkuharmoninsoiton mestaruuskisassa ensin toiselle ja sitten jopa ensimmäiselle korokkeelle. Palkintokaappiin tuli pieni hopealautanen ja lusikka, jonka kuppiosa oli kullattu.

 

Lukiovuosina Kannuksessa valmistui sähkökitara isän verstaalla ja ensimmäisen opiskelutalven joululomalla (1967) hän lainasi kirkkokuoron nauhurin, sävelsi ja äänitti elämänsä ensimmäisen kappaleen sähkökitarallaan. Sen nimeksi tuli Lila ja se nousi jaetulle toiselle tilalle Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan julistamassa sävellyskilpailussa. Kaikki palkintosijoille päässeet teokset julkaistiin vinyylinä (Posotusta Pimputusta Pompotusta, Taidetapahtuma Dipoli 20.-24.3.68, JATP). Lähes jokaisella lomareissuilla Pohjanmaalla Unto sai tehtäväkseen toimia ”tämmääjänä”, eli säestää harmonilla isää, joka mieluusti soitti läpi Konstan Parhaat nuottivihkoja heti kun tulokahvit oli juotu. Kerran 70-luvulla hän lähti isän kaveriksi viemään Kaustiselle viulua, jonka Konsta Jylhä oli hänen isältään tilannut.

 

Otaniemessä äänitetyn Lilan jälkeen Unski päätti yhdessä muutaman kurssikaverinsa kanssa perustaa bändin, jonka vaatimattomaksi nimeksi hän ehdotti: The Original Papa Patjas Dixieland Jazz Big Band and his All Stars (hyppysellinen avantgardismia tässäkin). Näin bändin ainoa vaskeenpuhaltaja, Pekka Patjas, sai lainata palasen nimestään yhteiseen käyttöön. Taitava klarinetisti Ilpo Malmioja toimi ryhmän vetäjänä ja sovitti kaikki kappaleet. Vuosina 1969-1972 bändi esiintyi ylioppilaiden klubeilla ja kerran jopa yllätysvieraana - siis kutsumatta - Suomen Jazzliiton talvipäivillä Tampereen Ylioppilastalolla. Unski soitteli bändissä sähkökitaraa ja banjoa.  Bändi hajosi kun sen jäsenet saivat DI-todistukset ja lähtivät työelämään eri puolille Suomea. Ennen bändin hajoamista pidettiin vielä viimeiset treenit toukokuussa 1973, jotka Matti tuli teekkariklubille äänittämään.

 

Joskus 70-luvun alkuvuosina M. A. Numminen kävi luennoimassa Tampereen nykytaiteen museossa teemanaan elektronimusiikki.  Hän mm. esitteli Kurenniemen Dimi-soittimella aikaansaatuja soundeja ja teoksia.  Esillä taisi olla myös Nummisen sähkökvartetin tuotantoa. Numminen oli vahvasti sitä mieltä, että elektroniikka avaa uuden, ennen näkemättömän tulevaisuuden musiikin maailmaan. Uusia suuntauksia tulee nousemaan esiin. Mahdollisuudet tuottaa erilaisia äänimateriaaleja ja niistä koostuvia kokonaisuuksia on rajaton. Konemusiikki oli siis juuri syntynyt ja kapaloitu. Sittemmin Numminen löysi yhä herkemmin oman ihanan ääni-instrumenttinsa ja näin elektronimusiikki sai jäädä hänen osaltaan kakkostilalle.

 

Unski istui salin perällä ja kuunteli innoissaan. Elektroniikka oli avaamassa suorastaan jännittäviä uusia mahdollisuuksia äänten ja musiikin maailmaan. Monet esillä olleista äänistä olivat hänelle jo entuudestaan tuttuja, moduloituja sini-, kolmio- ja suorakaideaaltoja. Ne olivat tulleet tutuiksi elektroniikan harjoitustöissä. Niitä katseltiin oskilloskoopin vihreäsävyiseltä kuvaputkelta ja välillä kuunneltiin kaiuttimesta. Tilaisuus kuitenkin sytytti kiinnostuksen ja innostuksen tätä uutta aihetta kohtaan. Se myös rohkaisi. Kynnys lähteä kokeilemaan ja tekemään jotain vastaavaa ei elektroniikkaa osaaville voinut olla kovin korkea. Aiheen parissa oltiin vasta alkutaipaleella. Nyt vain pitäisi löytää sopivat olosuhteet, aikaa, välineitä ja muita aiheesta innostuneita tai innostuvia kavereita. Dixibändin hajoaminen oli jättänyt jälkeensä tietyn akustis-musikaalisen tyhjiön, johon piti saada täytettä. Tutka alkoi pyöriä ja skannata ympäristöä. Kuka olisi se, joka osaisi rakentaa sellaista uutta elektroniikkaa, jolla soittimien ääniä voisi muokata tai syntetisoida kokonaan uusia ääniä. Kenet voisi saada aiheesta innostumaan, lähtemään mukaan seikkailemaan elektronisten äänten avaruuksiin.

Matti ja Unski olivat jo rippikouluikäisistä saakka – kumpikin tahollaan - rakennelleet radioita ja muitakin elektronisia laitteita mm. Osmo A. Wiion mainioiden oppien mukaan (Wiio Osmo A. - Somerikko Unto: Taskuradiot ja transistorit, Tekniikan maailma, käsikirjasto 3, 1957). Radioamatööriharrrastus kiinnosti molempia. Nyt Matti valmisteli jo lisensiaatin työtään aiheena audiotekniikka (Audio Equalizer Design) ja Unski oli tehnyt diplomityönään Tampereen keskussairaalaan elektronisen mittalaitteen, jolla etsittiin veritulppia.  Jo vuosia aiemmin elektroniikan assistenttina toiminut Matti oli tarjonnut Unskille harjoitustyön aiheeksi sellaisten suodinrakenteiden tutkimista, joita voitiin soveltaa äänten muokkaamiseen. Matissa yhdistyivät juuri sopivat ainekset, hänellä oli elektroniikka hyvin hyppysissä, musiikkitaustaa ja intoa lähteä kartoittamaan uusia, tuntemattomia maisemia.

 

Villi kesä 1973

 

Itse asiassa uuden etsinnästä kaveruksilla oli jo vahvaa näyttöäkin. Kevään ja kesän -73 aikana he olivat tehneet joukon yhteisiä hulvattomia ”viikonloppuprojekteja”, kuten Kirlian-kuvauksia, maasäteilymittauksia, ilmakehän staattisen sähkökentän mittauksia sekä etsineet astraalisuutta pienen järven selällä soudellen yhden kokonaisen kesäyön verran ja siellä omia mittauksia tehden. Välineitä projekteihin kehitteli pääasiassa Matti, mutta monet ideat vaikuttavat pahasti Unskin ideoilta. Tämä oli iloista rajatiedettä jo paljon ennen sen otsaryppyisten versioiden syntymistä. Tiedettä ilman tieteen rajoja.

 

Vähitellen kaverukset alkoivat kypsytellä ajatusta elektronimusiikkiin liittyvien kokeilujen tekemisestä. Heitä alkoi kiinnostaa, mitä laboratorion uudet laitteet elektroniikan uusista komponenteista koostettuihin kytkentöihin yhdistettyinä voisivat saada aikaan. Näin he lopulta eräänä elokuisena viikonloppuna päätyivät Pyynikillä Satamakadun varrella olleeseen laboratoriotilaan ottamaan asiasta selvää. Heidän ensimmäinen yhteinen tutkimusretkensä elektronisen musiikin maailmaan alkoi, eivätkä he todellakaan voineet edes aavistella mihin kaikkeen se johtaisi.

 

Laboratoriossa alkaa tapahtua

 

Kaverukset keräsivät kaikki lähistöllä olleet, vähänkin audiosignaalien tuottamiseen tai käsittelyyn kykenevät elektroniset laitteet laboratorion työpöydälle ja alkoivat suunnitella erilaisia tapoja kombinoida niitä ääniefektien tuottamiseksi. Mutta pian he huomasivat, että tarvitaan paljon muutakin. Peruslaitteisto ei riittänyt tavoiteltujen efektien tuottamiseen. Puuttuvat laitteet oli suunniteltava ja rakennettava itse, ad hoc. Oli myös keksittävä uusia tapoja yhdistellä ja muokata soittimien ääniä siten, että ne sulautuvat osaksi elektronista äänimaisemaa.

 

Tuohon aikaan elettiin vielä vahvasti analogisten signaalien aikakautta ja ainoat tänä viikonloppuna käytössä olleet laitteet, joissa mukana digitaalisuutta olivat: kohinageneraattori (HP 3722A) ja analoginen, digitaalisesti ohjattava viivelinja (TDA1022, bucket brigade delay chip with 512 stages), joka oli silloin uusi komponentti.

 

Kohinageneraattori pystyi tuottamaan jopa hyvin pienitaajuisia satunnaisesti käyttäytyviä analogisia signaaleita, mm. ohjaamaan oskillaattoreita tai jännitesäätöisiä suodattimia, joita viikonlopun aikana alkoi komponenteista rakentua elektroniikkaguru Matin taitavissa käsissä. Joissain kokeiluissa generaattorin ulostuloa käytettiin suoraan audiotaajuisten kohinoiden tuottamiseen.  Siinä oli myös sisäänmeno ulkoiselle liipaisusignaalille, jota käytettiinkin aktiivisesti useissa kokeiluissa.

 

 

 

Analoginen, säätyvä viivelinja toimi signaalin viivästimenä kuin nauhakaiussa, missä nauhan nopeutta on mahdollista portaattomasti säätää. Analogisessa viivelinjassa nauhan sijaan pelkät sähkövaraukset liikkuvat pienistä kondensaattoreista muodostetussa ketjussa MOS-kytkimien avulla. Piirille integroituja kondensaattoreita oli 512 kappaletta ja ne siis toimivat varausten muistipaikkoina. Varausten suuruus riippui signaalin hetkittäisestä jännitetasosta. Varausten liikuttelu tuossa MOS-piirissä tapahtui kellottamalla. Pieni kellotaajuus merkitsi pitkää viivettä ja suuri lyhyttä. Koska kaikki tapahtui sähköisesti, mekaniikka ei ollut enää rajoittamassa. Siksi tämän mikropiirin avulla voitiin tuottaa monia kiinnostavia efektejä, mm. kaiku, vibrato, taajuusmodulaatio ja chorus. Piiri oli alkujaan suunniteltu sähköurkuihin.

 

Tällainen Wavetek Model 142 funktiogeneraattori oli yksi kolmesta generaattorista, joita käytettiin kokeilussa. Kaksi muuta taisivat olla Wavetekin ja Hewlett-Packardin malleja.

 

 

Uusia efektejä alkoi syntyä myös omista kytkennöistä

 

Viikonlopun iltojen ja öiden aikana Matin kolvi kävi kuumana ja uusia kytkentöjä testattavaksi syntyi heti, kun jokin idea alkoi nousta pintaan. Välillä into rakentaa uusi muunnelma tehdystä kytkennästä oli niin korkealla, että virrat unohtuivat päälle ja piirilevylle uusia komponentteja tinatessa kolvin kärjessä alkoi näkyä kipinöintiä.  Onneksi virtalähteessä oli rajoitin päällä. Yksi parhaita kytkentöjä oli jännitesäätöinen resonaattori, joka toteutettiin hiljattain markkinoille tulleella OTA operaatiovahvistimella (RCA 1969). Tämä toimi sähköisesti säätyvänä vastuksena. Yllättäen säätyvä resonaattori yhdessä kahden kiinteätaajuisen resonaattorin kanssa alkoi tuottaa ihmisen ääntä muistuttavia efektejä.  Sitä oli myös mahdollista käyttää kuten aiemmin 60-luvun lopulla kehitettyjä wah-wah pedaalia soundien muokkaamiseen.

 

Akustisten soittimien ääniä ei ainoastaan muokattu elektronisempaan muotoon, vaan niiden ääniä voitiin käyttää suoraan liipaisemaan jokin elektroniikalla aikaansaatu efekti. Esimerkiksi bongorummun pamaus lähetti samalla pulssin kohinageneraattorille, josta saatiin liipaistuksi (triggering) uusi satunnainen jännitearvo. Tämä puolestaan ohjasi generoitavan signaalin taajuutta tai jotain muuta synteesiin liittyvää parametria. Näin jokaisella rummun lyönnillä parametri sai uuden arvon ja esimerkiksi taajuus hyppäsi uuteen, ennalta arvaamattomaan lukemaan. Syntyi uusi, mutta vain ajallisesti, siis rytmisesti kontrolloitu efekti. Taajuudet valikoituivat tietyllä alueella täysin satunnaisesti ja siksi ei voinut koskaan tietää, mikä sävel seuraavana soi. Taajuudet eivät myöskään noudattaneet mitään tunnettua sävelasteikkoa ja ehkäpä juuri siksi ne toimivat mainiosti rajoja rikkovana avantgardistisen elektronis-akustisen musiikin aineksena.

 

Sekä kohina- että signaaligeneraattoreissa oli nuppeja, joiden avulla kohinan taajuuskaistaa ja amplitudia, signaalien aaltomuotoja ja taajuusalueita voitiin askelittain valita. Valinnanvapautta monissa säädöissä oli ja siksi kesti jonkin aikaa löytää parametreille sellaiset arvot, että niiden ohjauksessa syntyvät äänet olivat kiinnostavia. Koska bassokitaraa eikä patarumpuja ollut käytettävissä, taustaksi äänitettiin ensin kitaran ja bongorummun soundeja, jotka sitten toistettiin kelanauhurissa puolta, tai jopa neljännestä hitaammalla nopeudella. Tämän jykevän aineksen päälle miksattiin sitten reaaliaikaisesti tuotettu uusi äänimateriaali. Koska mikseriä ei ollut, tehtävä oli suoritettava pelkästään paikalle roudattujen kelanauhureiden avulla. Kaveruksilla oli kuulokkeet ja niiden avulla he monitoroivat lopputulosta.

 

Koko tämä äänimateriaalin ”tuotantoprosessi” eteni täysin spontaanisti ilman mitään sen tarkempaa ennakkosuunnitelmaa.  Kokeiltiin ja jos tulos ei ollut mieleinen, muutettiin jotain ja kokeiltiin uudelleen. Kun tätä oli jatkettu niin kauan, että äänimateriaali alkoi kiinnostaa, tehtiin nopeasti hahmotelma, miten tätä materiaalia voisi käyttää, mitä sillä voisi saavuttaa, mihin se sopisi, mitä siitä rakennetaan. Nauhoitus ei suinkaan ollut päällä koko ajan, vaan vasta sitten kun jokin soundiin tai äänten rakenteisiin liittyvä uusi oivallus oli löydetty ja jalostettu. Tosin, jos nauhakaikua tarvittiin kokeilussa, oli ainakin toisen nauhurin pyörittävä jo silloin. Löydön jälkeen kaverukset vaihtoivat muutaman ajatuksen siitä, miten hyödyntää uutta ääniainesta ja sitten vain äänitys päälle ja tekemään. Jos tulos ei heti tyydyttänyt, niin he tekivät saman uudelleen tai yksinkertaisesti jatkoivat vain etsimistä ja nauhoittamista ajatuksena, että kyllä materiaalista sitten myöhemmin löytyy jotain käyttökelpoista.

 

Esimerkiksi idea teoksen ykkösraitaan, Who is speaking?, syntyi spontaanisti kun alkoi hahmottua, millaisia muunnoksia puheäänelle oli tehtävissä ja mitä efektejä lisättävissä. Juuri aikaansaatu vokaalimaisia ääniä tuottava kytkentä toimi inspiroijana. Tarina äänitettiin kertaotoksena.  Spontaanisti ja harjoittelematta. Tarinan juoni ja toteutus tuli kerralla valmiiksi. Jälkikäteen siihen miksattiin vain muutama efekti.

 

Into kokeilla ja tehdyt kokeilut, siis tehty työ, opetti vähitellen tekijöitään. Metodit ja melko vaatimattomat välineet alkoivat tulla tutuiksi ja asteittain niiden hallinta tavoitteiden saavuttamiseksi helpottui kokemuksen myötä. Mutta mikä parasta, kaverusten yhteistyö ja yhteisymmärrys kehittyi myös. Musiikkia tehdessä alkoi hahmottua uusi tapa kommunikoida rytmeillä ja äänten kvaliteeteilla. Syntyi sanaton ymmärrys, mihin toinen on menossa ja mitä hakemassa ja jos jompikumpi löysi jonkin hyvän ideanalun, sitä toinen lähti tukemaan ja vahvistamaan omalla panoksellaan. Kaikki tämä alkoi tapahtua automaattisesti ilman suunnitelmia, sen laajempia keskusteluja tai filosofointeja.

 

Reaaliajassa sen oli tapahduttavakin, koska käytettävissä ei ollut äänistudiota moniraitavehkeineen. Ei ollut edes mikseriä, saati nauhojen leikkauspöytää. Kaikki nämä äänisignaalien tuottamisen ja prosessoinnin kokeilut sekä tutkiminen tapahtuivat ilman tällaiseen työskentelyyn tarkoitettua ympäristöä ja sen tärkeimpiä välineitä. Siksi oli keksittävä hyvin yksinkertaiset perusmetodit, miten suoriutua tehtävästä. Reunaehdot olivat tiukat. Tätä voi olla vaikea ymmärtää tänään, kun lähestymme vuotta 2020, jolloin jokaisella vähänkin musiikkia harrastavalla on käytettävissä moninkertaisesti tehokkaammat ja monipuolisemmat välineet. Nykyajan digityökaluista ei armon vuonna 1973 voinut uneksiakaan.

 

Sunnuntaina aamuyöllä noin kahdentoista tunnin työn jälkeen, mitä oli edeltänyt liki yhdeksän tunnin työskentely perjantai illan ja lauantai aamun välisenä aikana ja vain lyhyt yöuni, kaverusten ideat alkoivat ehtyä ja nauhakelatkin olivat täyttyneet. Vaikutti siltä, että uutta kiintoisaa ei enää synny ja kaverit päättivät lopulta sammuttaa laitteet, tehdä pienen loppusiivouksen, ottaa soittimet kainaloon ja lähteä lepäämään punertavien auringonsäteiden jo osuessa Pyynikinharjun puiden latvoihin.

 

Mutta kuinkas sitten kävikään?

 

Materiaalia oli kertynyt monta nauhakelallista. Osassa materiaalia tulos oli jo jokseenkin valmis, jos nyt mistään teoksesta voidaan niin sanoa.  Kappaleet piti vielä rajata erilleen sopivista kohdista. Osa ideoista oli selvästikin vasta raaka-aineena, joista miksaamalla saattoi saada jotain kiintoisaa ja käyttökelpoista. Matti otti tehtäväkseen rajata materiaalista kappaleita ja tehdä miksauksia niiden koostamiseksi. Hän myös alustavasti nimesi kappaleet. Unski ideoi pari biisiä (1. Ja 9.) sekä teki niihin tarvittavat materiaalit ja miksaukset. Ainekset biisiin Thunder & Rain (3. ja 8.) syntyi vasta myöhään lauantain-sunnuntain välisenä yönä. Se kaikessa monipuolisuudessaan ja rikkaudessaan edustanee koko tämän tutkimusretken kiintoisinta antia. Niin sanotusti ”homma alkoi toimia”.

 

Biisi rakentuu erilaisista rytmikuvioista, jotka muodostavat ajoittain hyvin tiheän ja moniulotteisen verkon, missä kuviot kulkevat alati limittäin polyrytmisesti. Yhtä johtavaa rytmiä löytyy vain ajoittain ja samalla rytmiikka hajoaa keskenään kamppaileviin osiin. Äänimateriaali on alati muuttuvaa, alati yllättävää sekä tavattoman rikasta. Mikään idea ei jää jankuttamaan. Biisissä todella tapahtuu ja myös annetaan tapahtua. Kommunikaatio toimii ja läpi tunkee ajoittain suuri löytämisen riemu ja huumori. Rakenne on niin intensiivinen, tiheä ja tapahtumarikas, että ensi kuulemalla siitä voi hahmottaa ehkä vain kymmenesosan. Se on vahvaa tekijöittensä tajuntojen virtaa, ellei suorastaan tajuntojen koski. Siinä virrassa on kaksi elementtiä, jotka ovat juuri oppineet kommunikoimaan keskenään reaaliaikaisesti ja intensiivisesti efektein, soittimin sekä omilla äänillään tavoitteena saavuttaa yhteinen maali, yhteinen fiilis. Ja juuri tuona hetkenä he tajuavat sen itsekin ja nauttivat löytämästään. Alkuperäisnauhoilla biisi ei ota ollenkaan loppuakseen. Intensiteetti pysyy yllä parisen kymmentä minuuttia, joista tälle vinyylille on poimittu kaksi jaksoa (Part I ja Part II).

 

[UKL 2017: Muiden aivoissa jylläävistä gamma-, alfa-, beta- tms. aalloista en osaa sanoa, mutta rytmien ja soundien kakofonia saa yhä uudelleen omat aaltoni synkronisoitumaan näihin hyviin fiiliksiin ja muistan yhä tuon tunteen, mikä syntyi, kun tuo biisi alkoi pienestä kaaoksestaan lopulta saada muotoja. Jo silloin ajattelin, että nyt taisi löytyä jotain ”elämää suurempaa” ja jollain yllättävällä, puistattavalla tavalla puhuttelevaa. Olin välittömästi huolissani, ettei tämä herkkupala vain katoaisi tai tuhoutuisi. Tätä nauhakelaa ei saa hukata eikä vahingossakaan äänittää yli! Tuo biisi tuntuu yhä noiden vuorokausien helmeltä. Kun sain käsiini tästä materiaalista leikkaamattoman version, missä on pelkästään se osuus, joka äänitettiin taustan päälle, on siinä kuultavissa ja aistittavissa, miten innostus tarttuu ja tunnelma lämpenee. Lopuksi fiiliksen ja riemun ilmaisukeinot ovat jo ehtymäisillään, mutta sitten tuleva jopa jalat avuksi, alkaa tömistely kaiken muun rummutuksen tueksi sekä erilaiset äännähdykset örinät, pärinät ja köhinät mitä nyt ikinä suusta lähtee. Suu, jalat ja kädet – kaikki intensiivisesti mukana rytmiikkaa ja soundeja tuottamassa joko suoraan akustisesti tai epäsuorasti soittimien ja elektroniikan avulla. Se oli koko session kuumin hetki – heittäytyminen tajuntojen kosken vietäväksi!  Tajuntaan saattoi koskea vähän myös seuraavana päivänä, koska punaviiniäkin sessiossa kului jonkin verran.]

 

Seuraavina viikkoina, kun materiaalista alkoi kasvaa esiin biisejä, kaverukset olivat aikaansaannoksiinsa jopa niin tyytyväisiä, että he alkoivat suunnitella LP:n julkaisemista. Työyhteisössä oli Risto Poramo niminen teknikko, joka harrasti erilaisten äänitteiden tekoa. Hän mm. äänitti kotonaan tamperelaisen Vera Teleniuksen laulua ja runonlausuntaa, joista prässättiin vinyyleitä. Tarina kertoo, että kun varsinaista studiota ei ollut, sai Riston oma vaatekomero toimia äänieristettynä ja vaimennettuna studiotilana.

 

Into ja suunnitelmat tallenteiden viimeistelyyn kuitenkin hiipuivat vähitellen, koska uusia kiintoisia projekteja oli lähdössä käyntiin ja Matti viimeisteli lisensiaattityötään. Aika ei tahtonut riittää ja lisäksi pieni epävarmuus alkoi hiipiä puseroon. Tämä nyt oli vain tällaista viikonlopun puuhastelua, mikä tuskin herättää muissa suurta mielenkiintoa. Nuoret miehet olivat tehneet retken melko kauaksi omalta ”mukavuusalueeltaan” ja aikaansaannosten arviointi oli jo siksikin heille vaikeaa, ellei mahdotonta. Tällä heidän retkellään oli kyllä heille itselleen suurehko merkitys ja se oli tuottanut paljon iloa, mutta miten arvioida se, miten muut aikaansaannoksiin suhtautuvat. Suomalaista tangokansaa tällainen tuskin kiinnosti. Näin ajatukset risteilivät ja vähitellen koko asian pohtiminen lopahti. Nauhat jäivät muistoina lojumaan.  Miksatut biisit Unskin ja muu materiaali Matin arkistoihin.

 

Äänitteet hautautuivat, mutta tieteellinen kiinnostus heräsi – Synte 0, 1, 2 ja 3

 

Vaikka äänitteitä ei koskaan julkaistu, ne toki herättivät kiinnostusta kaverusten työyhteisöissä. Unski teki tuolloin töitä Biotekniikan tutkimuslaitoksella (BTT), jota hallinnoi Tampereelle 1970 perustettu Biotekniikan säätiö.  Laitoksella tutkittiin ja kehitettiin sairaala- ja apuvälinetekniikkaa, eli sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, miten biotekniikka nykyään ymmärretään.  Laitoksella oli jo kehitetty erilaisia kommunikaatiota auttavia apuvälineitä ja apuvälinetekniikkaan erikoistunut jaosto alkoikin keskuudessaan pohtia, voisiko synteettinen puhe ja puheentunnistus ratkaista tulevaisuudessa monia kommunikaatioon liittyviä ongelmia. Jaostoa veti Pekka Ruotsalainen.  Asiasta päätettiin keskustella myös tutkimuslaitoksen johtajan, professori Boris Segerståhlen kanssa.

 

Kun Boris oli kuunnellut Matin ja Unskin viikonlopun kokeiluissaan aikaansaamia ääninäytteitä, joissa oli mukana puheen kaltaista ääntelyä, niin hän totesi, että ”ovathan nämä hauskoja efektejä, mutta voisikohan pojat ihan oikeasti rakentaa pienen, puhuvan koneen? Sellaisen, joka muuttaa sille annetun suomenkielisen tekstin puheeksi. Sitä voitaisiin käyttää esimerkiksi vammaisten apuvälineenä.” Tuohon aikaan kaikki tunnetut puhesyntetisaattorit eri puolilla maailmaa olivat laboratoriossa seisovia vaatekaapin kokoisia tutkimuslaitteita. ”Eivät ne ole mukana kannettavia, eli portable, mutta kylläkin kuljetettavia, eli transportable”, – kaverukset vitsailivat.

 

Heitetty haaste alkoi kiehtoa innokkaita nuoria miehiä. Se vasta olisi jotain, saada koneet puhumaan! Heillä ei tuolloin ollut puheen akustiikasta, saati puhesynteesistä juuri mitään tietämystä, mutta tahtoa ja intoa riitti ottaa asioista selvää.  Heti syksyllä -73 Matti alkoi hahmotella puhesynteesiprojektia ja hän laati hankkeen liikkeelle saamiseksi sille yhden vuoden työsuunnitelman. Akatemiaan jätettiin saman tien hakemus ja yllättäen hanke sai rahoituksen vuodelle -74. Se oli kuin ilmaan heitetty koepallo. Vuoden aikana näiden tutkijanalkujen tuli osoittaa, että he kykenevät ratkomaan edessä olevat ongelmat. Matti aloitti uusien kytkentöjen kokeilut jo syksyllä -73, jotta projekti saisi lentävän lähdön. Keväällä -74 Elektroniikan laitokselle hankittiin ensimmäinen tietokone, Nova 1200, johon Matin rakentama Synte 1:ksi myöhemmin nimetty laite kytkettiin. Unski aloitti ohjelmien kehittämisen synteesin vaatimien parametristen ohjausten tutkimista varten ja keväällä -74 laitteella tuotettiin ensimmäisiä vokaaliäänteitä, joita Matti esitteli samana keväänä Tampereella pidetyillä Fonetiikan päivillä.

 

Synte 1 oli Matin ensimmäisiin ideoihin perustuva tutkimuslinja, joka oli kiinnostava ja kunnianhimoinen ajatus, mutta osoittautui hyvin haasteelliseksi ja työlääksi toteuttaa. Kehitystyö jumiutui ja oli pakko palata takaisin lähtöruutuun. Elokuussa -73 näiden elektronimusiikkiin liittyvien kokeilujen yhteydessä kehitetty idea otettiin uudelleen tutkittavaksi. Osoittautui, että se oli yllättävän lähellä tuolloin muuallakin käytössä olleita puhesynteesin menetelmiä. Kertaheitolla Synte 1 linja jäi sivuun ja parissa päivässä alkoi Matin kolvista syntyä uusia rakenteita, josta sittemmin tuli läpimurto: Synte 2. Elokuun -73 alustavat ideat kantoivat siis lopulta näin pitkälle.  Siksi tuo elokuinen versio saikin myöhemmin nimekseen Synte 0.  Siinä oli kolme elektronista resonaattoria, joista vain keskimmäisen taajuutta voitiin sähköisesti säätää. Tällä tuotetut äänet alkoivat saada jo tunnistettavia puheäänen sävyjä. Sävelkorkeuden äänteille antoi pulssigeneraattori, jonka taajuutta ohjattiin käsin. Synte 0 ei tietenkään vielä puhunut eivätkä sen vokaalit olleet puhtaita tai edes täysin tunnistettavia esimerkiksi Synte 1:sen tuottamiin selkeisiin vokaaleihin nähden, mutta se jokelteli jo ihan lupaavasti.

 

Syksyllä -74, kun Akatemiaan laadittiin uutta suunnitelmaa hankkeen jatkamiseksi kolmella vuodella, Unski laittoi Nova 1200 tietokoneen ohjauksilla Synte 2:n kehitysversion pyytämään itse rahaa Akatemiasta selvällä suomenkielellä: ”Jatkossa projekti vaatii lisää rahoitusta!”. Tarina kertoo, että Akatemian teknistieteellinen toimikunta tutustui hakemukseen, kuunteli äänitteet, nauroi makeasti ja myönsi kolmivuotisen rahoituksen projektille, joka lopulta johti pienen, kannettavan Synte 2 puhekoneen toteutumiseen.

 

Nova tietokoneesta irrottautumisen mahdollisti juuri sopivasti markkinoille tullut maailman ensimmäinen yhden piisirun mikroprosessori (Motorola 6800), jolle aluksi ei ollut edes assembleria, vaan Matti koodasi ensimmäisen puhesynteesiohjelmaan sille suoraan heksakoodina. Laitteen kahden kenkälaatikon kokoinen pöytäversio puhui sujuvasti jo vuosien -76-77 vaihteessa (YLE: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/11/09/puhuvia-koneita?page=6 ).  Keväällä -77 Matti yhdessä Risto Poramon kanssa teki siitä noin yhden kenkälaatikon kokoisen, kannettavan version, jota Matti kävi esittelemässä kesäkuussa Tanskassa pidetyssä kansainvälisessä kokouksessa. Vasta tässä vaiheessa Matti antoi laitteelle nimen Synte 2.

 

Laite oli pieni sensaatio. Mitään vastaavaa ei oltu aiemmin nähty eikä tehty millekään muulle kielelle. Synte 2 oli ensimmäinen kannettava, normaalimuotoista tekstiä puheeksi muuttava laite maailmassa. Siitä tiettävästi tuli myös ensimmäinen markkinoilla oleva tuote, joka sovelsi Motorolan 6800 mikroprosessoria. Kun keväällä 1980 kaverukset vierailivat Kaliforniassa Stanfordin yliopistossa, heille kerrottiin, että sinne oli jo ostettu yksi Synte 2.

 

Vuosia myöhemmin elektronisen musiikin kokeilusta alkanut puhesynteesitutkimus johti sekä Matin, että Unton väitöskirjoihin. Kehitettiin vielä aiempaakin kompaktimpi ja monipuolisempi Synte 3, jossa oli patentoitu suodinratkaisu. Puheteknologiasta tuli lopulta kumpaisellekin keskeinen elämäntehtävä. Matti nimitettiin TKK:n akustiikan professoriksi 1980 ja Untosta tuli vuosia myöhemmin tutkija ja dosentti samaan yksikköön. Vuonna 2002 hänet nimitettiin akustiikan, erityisesti puheteknologian professoriksi TKK:lle. Vuosikymmenten ajan Akustiikan laboratorio koulutti satoja puheteknologiaan erikoistuneita diplomi-insinöörejä mm. Nokian tarpeisiin. Uusia väitöskirjoja syntyi ja syntyy siellä edelleenkin puheteknologian alueelta. Se, että TKK:lla mentiin puheteknologian tutkimuksessa paljon teollisuuden edellä, valmisteli osaltaan tietä Nokian nopeaan nousuun. Osaavia insinöörejä oli heti kun niitä tarvittiin. Jostain syystä Nokian historiassa ei kerrota, mistä puheteknologiaa osaavat insinöörit sinne tulivat.

 

Mutta muistammeko enää, mistä kaikki lähti liikkeelle? Ulkopuolisille jokseenkin joutavan tuntuinen ”poikien” viikonlopun puuhastelu ja leikkimieliset kokeilut erilaisilla soittimien ja elektroniikan yhdistelmillä avasikin yllättäen tien paljon suurempien kysymysten äärelle.  Oli onnellinen sattuma, että heidän vierellään kulki henkilö, jolla oli laajempaa näkemystä ja viisautta kanavoida tätä nuorta intomielisyyttä oikeisiin kohteisiin ja vieläpä niin että heidän energiansa ja intonsa säilyi ja sai tilaa kasvaa ja kehittyä. Hän ilmeisesti arvioi, että tuossa on kaverukset, jotka eivät haasteita säiky. Toteutuneen historian valossa hän arvioi oikein. Kiittävä sormi osoittaa professori Boris Segerståhleen.

 

Electronissimo Avantgardissimo – herää unestaan vuonna 1997

 

Nauhakelat saivat levätä rauhassa aina kesään 1997 saakka, jolloin Unski piti 50-vuotis syntymäpäivät Fiskarin Lukaalilla. Aikaa äänityssessiosta oli jo kulunut kaksikymmentäneljä vuotta. Kaikessa hiljaisuudessa Matti penkoi arkistoja ja organisoi äänitteiden digitoinnin ja ehostuksen. Syntyi CD-lahja, jolle Matti jo -73 oli antanut nimen: Electronissimo Avantgardissimo. CD:lle on koottu 10 kappaletta elokuun -73 materiaalista.  Näiden lisäksi siinä on kaksi muiden työtovereiden laatimaa uudempaa onnittelubiisiä.

 

Syksyllä 2005 Akustiikan laboratorion työyhteisöä ravisutti surullinen tieto. Matti, joka 80-luvulta saakka oli toiminut laboratorion johtajana, oli sairastunut syöpään, joka vaati raskaita hoitotoimenpiteitä. Matti kamppaili elämästään, mutta jatkoi silti yhä työntekoa hänelle rakkaiden aiheiden parissa. Hän ei halunnut ryhtyä päätoimiseksi sairastajaksi, vaan pyrki edelleen edistämään arvostamiaan asioita jaksamisensa mukaan. Alkuvuodesta 2010, kun syöpä aktivoitui uudelleen ja alkoi näyttää siltä, että sitä ei saada pysäytetyksi, kaverukset kävivät vielä lyhyen keskustelun siitä, mitä tälle aineistolle pitäisi jatkossa tehdä. Unskin kysyessä Matin mielipidettä aineiston mahdollisesta julkaisemisesta hän hymyili ja totesi lyhyesti: ”Voihan sen julkaista, mutta ostaneeko sitä kukaan.”  Hän jätti asiassa päätäntävallan ystävälleen. Oltiin uudelleen saman dilemman edessä kuin syksyllä -73; julkaistako vai eikö julkaista. Matti menehtyi 30.5.2010 ja asia jäi odottelemaan ratkaisua. Hyviinkään muistoihin ei ollut helppoa heti palata.

 

Fenix nousee tuhkasta, Pekka Poramo ottaa yhteyttä 31.5.2015

 

Keväällä 2015 Tampereen lähistöllä asuva Risto Poramon poika löysi isänsä jäämistöstä kelanauhan, jossa oli merkintä: Electronissimo Avantgardissimo, Karjalainen-Laine -74 ja hän halusi tietää lisää näiden äänitteiden historiasta ja syntytavasta. Hän otti yhteyttä Unskiin ja kuuli, että häneltä löytyy yhä tuo vanha nauhakela sekä CD:n verran samaa materiaalia ja että suunnitelmissa on ollut aineiston julkaiseminen samassa historiallisessa hengessä kuin Kurtsin (Erkki Kurenniemi) töiden julkaisu muutama vuosi sitten. Ensisijainen tavoite oli tehdä CD. Pekka puolestaan kertoi, että hän on mukana porukassa, joka jo vuosien ajan on harrastanut vinyylien tuottamista sekä myyntiä. Näin asia lähti uudelleen liikkeelle. 

 


Pekan lähettämä kuva löydöstä hänen isänsä arkistosta. Kappaleiden nimet ovat jossain määrin erilaisia kuin Matin koostamalla CD:llä. Matti ei ehkä enää muistanut ainakaan kaikkia näitä aiemmin kehiteltyjä nimiä, tai sitten hän halusi uusia niistä muutamia. LP:n kappaleiden nimet noudattavat pääosin Matin antamaa nimistöä.


 

 

 

 

Vinyylin julkaisemiseen liittyvät sopimukset allekirjoitettiin kesäkuun alussa 2017 ja CD:n materiaali toimitettiin Tampereelle. Pian kuitenkin ilmeni kaksi seikkaa, jotka vaativat suunnitelmiin muutoksia. Ensinnäkin CD:n aineisto vaikka siitä jätettäisiin ylimääräiset ”onnittelukappaleet” pois ei mahtunutkaan LP:lle ja kun Poramon tallennetta tutkittiin ja vertailtiin vastaavaan CD:n materiaaliin, kävi ilmi, että edellisen laatu on paljon parempi kuin jälkimmäisen. Unskin arkistoissa olleet nauhat olivat kärsineet vuosien saatossa enemmän kuin Tampereelta löytyneet ja menettäneet osan diskanteista. Syynä tähän saattaa olla, että nauhojen varastopaikka ja sen olosuhteet vaihtuivat vuosien saatossa useaan kertaan paikkakunnalta toiselle tapahtuneiden muuttojen johdosta.

 

Kun tämä asiantila valkeni, niin vinyylille päätettiin siirtää joko kokonaan tai ainakin pääosin Poramon tallentama aineisto. Hänen tallenteitaan kuunnellessa syntyi vaikutelma, että hänellä oli jo melko pitkälle viety suunnitelma äänitteen julkaisemiseksi. Hän oli hieman lyhentänyt kappaleita verrattuna CD-versioihin ja siten saanut niistä esiin keskeiset, ehkäpä parhaat osiot. Tässä hän ilmeisesti oli ajatellut ensisijaisesti kuulijoita, eli miten saada heidän mielenkiintonsa säilymään ja miten tehdä äänilevystä samalla ehjä kokonaisuus. Mukana hänen materiaaleissaan oli yksi, hieman irrallinen lyhyehkö pätkä, jota ei ehkä oltu tarkoitettukaan levylle. Vastaavaa materiaalia ei löytynyt CD:ltä, joten se jätettiin pois. Kun materiaalia oli muutenkin tiivistetty ja uudelleen organisoitu, niin voitiin todeta, että levylle mahtuisi vielä vajaan kahdeksan minuutin kappale. CD:n pisin kappale kestää yli 12 minuuttia ja sen alkuosa oli jo Poramon toimesta poimittu erilleen yhdeksi kappaleeksi. Nyt oli siis mahdollista täydentää levyä ottamalla mukaan myös tuon pitkähkön session loppuosa.

 

Biisi kulkee nimellä Thunder & Rain. Poramon aineistosta löytyneen kappaleen alkuosan nimeen lisättiin merkintä Part I ja lisätty osio sai lisämerkinnän Part II. Alkuosa, joka on sama kuin CD:llä, antoi mahdollisuuden tutkia äänitteiden välisiä eroja. Osoittautui, että CD:n signaali vaatii jopa noin 18 dB:n vahvistusta 8-10 kHz:n alueella, jotta signaalitasot olisivat lähempänä Poramon tallenteen vastaavia tasoja. Tämän ekvalisoinnin jälkeen signaalit kuulostivat jo huomattavasti enemmän samanlaatuisilta. Ekvalisointi tietenkin nostaa myös kohinan tasoa, mutta sitä ei onneksi tässä laajaspektrisessä ja alati muuttuvassa signaalissa juuri huomaa. CD:n soundin selvä ”tunkkaisuus” (diskanttien puute) lähes poistui tällä operaatiolla ja äänen yleissävy palautui lähemmäksi LP:n muiden äänitteiden sävyjä.

 

Syyskuun yhdestoista 1973, kun Matti ja Unski olivat juuri kokoamassa ja miksaamassa äänitteensä osista kappaleita, tapahtui Chilessä verinen vallankaappaus. Se oli hirvittävää seurattavaa ja siinä myllerryksessä sai surmansa myös moni yliopistoihminen ja kulttuurityöntekijä, kuten laulaja Viktor Jara. Sotilasjuntan totuus lähti kiväärinpiipuista ja ne osoittivat sinua, jos et uskonut heidän ja CIA:n julistamaan ilosanomaan. Unskilta lähti yöunet, hän alkoi voida huonosti ja hänelle nousi kuume. Tästä selvittyään hän päätti käyttää osan tuotetusta materiaalista ja rakentaa niistä kappaleen, missä on mukana tuttuja toivoa antavia säveliä noilta Chilen myllerrysten vuosilta. Säveliä, jotka sotilasjuntta yritti tukahduttaa saappaidensa alle. Vaikka tämä kappale poikkeaa melko reippaasti levyn kokonaisuudesta, on sen muistoarvo sen verran suuri, että se päätettiin säilyttää. Se on omistettu Viktor Jaran muistolle. Keskellä meneillään olevaa juntan ”puhdistusten” kuvottavaa lokaa kappale välitti uskoa siihen, että vielä jonain päivänä diktatuurin yö väistyy ja Chilessä alkaa uusi, valoisampi kausi jolloin laulajat saavat jälleen laulaa vapaasti. Kulttuuri ei kuole vaikka moni sen soihdunkantajista kuolisikin.

 

Levy alkoi vaikuttaa valmiilta. Siihen piirtyi elävä muisto Matista, jolla ei ainoastaan kipinöinyt kolvinkärjessä vaan melkoisesti muuallakin. Hänellä oli hyppysissään elektroniikan taikaa, josta elävänä muistona on yhä mielikuva, missä Matti säätää mitoittamaansa kytkentää omin sormin.  Kun kytkentä oli toiminnassa, hän asetti peukalon ja etusormen kiinni toisiinsa ja työnsi sormet sillaksi tutkittavan vastuksen yli. Näin vastusarvo hieman pieneni ja tämän vaikutukset piirin toimintaan saattoi lukea oskilloskoopilta tai mittareista. Jos muutos jäi liian pieneksi, hän kostutti sormenpäät suussaan ja asetti sormet uudelleen vastukseen kiinni. Vastaavia metodeja hän käytti joskus muidenkin komponenttien mitoituksia säätäessään.  Elektroniikka rakentui sananmukaisesti hänen hyppysissään.

 

Professorin nimityksen saatuaan Matti alkoi nostaa TKK:n Akustiikan laboratoriota 1980-luvun alun uinuvasta olotilasta vahvaan kasvuun. Digitaalisen signaalinkäsittelyn aalto muutti koko akustiikan tutkimuskentän. Muutamassa vuodessa laboratorion lähes autiot käytävät ja työhuoneet alkoivat täyttyä innokkaiden nuorten tutkijoiden joukosta, joista useista Matin opastamana tuli tohtoreita ja professoreita. Matti avasi omalla aktiivisella ja luovalla työllään uusia tutkimuslinjoja mm. psykoakustiikan ja musiikkiakustiikan alueille. Projektien ja tehtyjen diplomitöiden määrät lähtivät ripeään kasvuun. Uusia ideoita ja kansainvälisiä julkaisuja syntyi kuin liukuhihnalta. Laboratoriossa vallitsi hyvä yhteishenki ja tekemisen meininki. Kaikki hänen oppilaansa ovat menestyneet hyvin ja jotkut tekevät tänään uraa Yhdysvalloissa saakka.

 

Mutta tämä LP levy kaipasi vielä jotain.  Pisteen i:n päälle. Jotain puuttui. Chilen tarina oli tuskainen sivujuoni ja piti löytää tie takaisin pääjuoneen sekunteja tuhlaamatta.  Pitkän ja vaiherikkaan historiansa päätteeksi tämä levy ansaitsee onnellisen lopun. Sattumalta LP:tä viimeisteltäessä Matin arkistosta löytyi Pekka Ruotsalaisen vuonna 2015 digitoimaa materiaalia tuolta elokuun -73 viikonlopusta. Ja siinähän ne etsityt, puuttuvat ainekset olivat kuin tarjottimella! Nyt tämä kokonaisteos sekä alkaa, että päättyy tekijöittensä omiin ääniin. Se on heidän, kahden melko kokemattoman nuoren veijarin aikaansaama, kokeellisen karhea, ainutkertainen, löytämisen riemua ja avantgardistista vapautta säteilevä teos.

 

 

KIITOS!

Lämmin kiitos kaikille, jotka osallistuivat tähän historialliseen LP projektiin!

Pekka Poramo (kustantaja, LP-projektin käynnistäjä, Risto Poramon historia), Timo Puustinen ja Tero Lehto (kustantajat), Risto Ylihärsilä (masterointi), Sampo Karjalainen (levykannet), Vappu Karjalainen (tekstin kommentointi), Pekka Ruotsalainen (Matin äänitteiden digitointi, Tampereen vaiheiden historian muistelu, tekstin kommentointi), Vuokko Lehmuspuisto ja Atte Blom (taustatuki), Orvokki (tekstin kommentointi, huolehtiminen), sekä moni muu, joiden panosta tässä projektissa on tavalla tai toisella tarvittu. Kiitos teille! – Tämä oli hauska ja kiintoisa kokemus, varsinainen aikamatka!

 

Fiskars, perjantaina 13. lokakuuta, 2017

Unto K. Laine

 

Levyn tuotolla tuetaan nuoria akustiikan opiskelijoita ja tutkijoita Suomen Akustisen Seuran Matti Karjalaisen rahaston kautta.

 

P.S: Electronissimo Avantgardissimo sai pienen maininnan osakseen jo teoksessa:

Petri Kuljuntausta, On/Off – Eetteriäänistä Sähkömusiikkiin (trans. ‘On/Off from ether sounds to electronic music’). Like & Kiasma, Helsinki, 2002. 793 pp. ISBN 9515789346. (PBK).

 

Albumin julkistustilaisuus oli 27.6.2018 Fiskarsin Kuparipajalla. Katso kuvakertomus tapahtumasta ja levyraadin tulokset.